"Tuutikki lähtee nyt pitkälle matkalle."

Kun olin pieni iskäni sanoi, että jos käyn kouluni kunnialla minun ei tarvitse mennä kesätöihin. No äitini oli tästä kuitenkin hieman eri mieltä ja niin sitten viime talvena päätin lähettää työhakemuksen Naantalin Muumimaailmaan. Jos sitä sais nyt edes vähän käyttörahaa sitten sinne Jenkkilään.

No pian tuli sitten työhaastatteluun kutsu ja pian löysinkin itseni jo Naantalista muumi-koulutuksista. Porukkaa oli aivan erilaista: tyttöä ja poikaa, nuorta ja vanhaa, pitkää ja pätkää sekä vanhaa ja uutta. Kaikki ihmiset vaikuttivat heti todella kiinnostavilta ja ajattelin että mahdetaanko loppukesästä jo olla kavereita.

Ensimmäinen työpäivä tuli ja vedin Hemulin vaatteet päälleni, voi sitä suuren suurta jännittävää tunnetta. Kesä kului ja työkavereiden kanssa oli vaikka minkälaista kemua. Oli muumileiriä, Väski-juhlia ja grilli-iltoja. Silloin ihmisiin alkoi tutustua ja huomasin että kaikki olivat ihanan avoimia ihmisiä.

Liian aikaisin kuitenkin koitti päivä 29.7. joka oli viimeinen työpäiväni. Voi sitä haikeuden tunnetta, kun puin viimeistä kertaa Tuutikin vaatteet päälle ja lähdin tekemään vielä yhden päivän verran lapsille ystävyysnauhoja.

Juuri kun Tuutikin taidetuokio oli alkamassa kuului Papan-laivan kannelta tamburiinin ääntä ja laulu. Ihmettelin hetken, koska eihän laivalla ole koskaan ennen pidetty laulutuokiota. Sitten rakkaat työystäväni alkoivat laulaa Muumipeikko ja pyrstötähti- elokuvasta tuttua laulua. Laivapuosut siinä selitelivät ihmisjoukolle, jotka olivat keräntyneet kuuntelemaan, että Tuutikki lähtee nyt pitkälle matkalle. Siinä kohtaa tuli kyllä hieman haikea olo, kun huomasi että kesä oli hurahtanut jo siinä.

Kiitos kaikki rakkaat muumit aivan mahtavan ihanasta kesästä ja eilisestä päivästä. Ensi kesänä nähdään taas! Palaan samalla tavalla takaisin kuin Nuuskamuikkunen, kun kesä taas koittaa.

KIITOS! <3

Aikuinen?

Kun olin pieni niin elämäni pieniä-suuria kohokohtia oli se kun koko suku kokoontui Metsämaan-Mamman luokse. Oli aina ihanaa päästä syömään Mamman hyviä lihapullia ja mustikka-keittoa sekä pieni ajelu Leulanti-traktorilla oli aivan mahtava asia. Metsämaa oli (ja on edelleen) sellainen paikka minne kaikki tulivat aina mielellään ja missä oli mukava järjestää juhlia. Yhtenä kesäisenä päivänä sitten äitini serkku Sanni järjesti läksiäisensä Mammalla, koska hän halusi nähdä vielä kaikki sukulaisensa ennen unohtumatonta vuottansa. Sanni kokosi meidät kaikki Mamman portaille suurta ryhmäkuvaa varten, jota voisi sitten katsella kun tulisi ikävä kotiin. Ajattelin silloin että voi kuinka Sanni on aikuinen ja itsenäinen, koska on jo lukiossa sekä lähdössä vuodeksi pois toiselle puolelle maapalloa.

Kun kesän alussa äiti kysyi missä haluaisin viettää läksiäiseni niin vastasin totta kai että Mammalla. Halusin nähdä vielä sukulaiseni, syödä vielä vähän Mamman-lihapullia ja ennen kaikkea halusin ottaa samanlaisen kuvan kun Sanni. Kokosin siis koko suvun toistamiseen Mamman portaille ja nappasin heistä kuvan itselleni, jota voin sitten näyttää myös isäntä-perheelleni. Kuvaa ottaessani en kuitenkaan tuntenut itseäni yhtään vahvaksi aikuiseksi, joka elää itseäisesti. Tunsin itseni pieneksi lapseksi, joka on lähdössä (Rasmusta lainatakseni) vain hyvin pitkälle leirille.

Tyttö jolla oli unelma

Vuonna 2008 14-vuotias tyttö selaili vaihto-oppilas-yhtiö EF:n mainoslehtistä ja sanoi äidilleen: "Äiti, jonain päivänä mä lähden vielä vaihto-oppilaaksi", johon äiti vastasi: "Oona rakas, mä olen tiennyt sen jo monta vuotta."

Vuodet kuluivat ja kaikki olettivat että tyttö on jo unohtanut koko villin ideansa. Sisimmissään hän kuitenkin tiesi mitä hän tahtoi ja heinäkuussa vuonna 2010 tyttö täytteli jo hakemuksia YFU järjestön vaihto-oppilas-ohjelmaan.

Elokuussa tuli kutsu haastatteluun, jossa katsottiin että onko tyttö soveltuvainen viettämään kokonaisen vuoden täysin erilaisessa kulttuurissa toisella puolella maapalloa. Haastattelu jännitti tyttöä todella paljon vaikka hänen vanhempansa olivat jo sanoneet, että kyllä sinä sinne pääset. Haastattelussa kyseltiin että miksi haluaa lähteä ja muita jo perinteiksi tultuja kysymyksiä. Lopuksi piti kuitenkin vielä kirjoittaa englanniksi aine: The best place in the world.

Syyskuun 8. päivänä tämä samainen tyttö istui kahvilassa juoden teetä ja lukien kirjaa kunnes hän sai puhelimeensa teksiviestin. "Moi. Tervemenoa Amerikkaan. Vastaus tuli :) T. Iskä"

Tätä on odotettu nyt olen tosiaan lähdössä. Tosin minne päin Amerikkaa? Siitä ei ollut tässä vaiheessa mitään tietoa.

Ei kulunut kauaakaan kun tytön postiluukusta kolahti paksu kirjekuori, joka oli täynnä lappuja joita piti alkaa jo täytellä. Tytön piti hakea koulusta lupa lähteä, lääkäriltä lääkärin todistus, hammaslääkärissä tarkastuttamassa että hampaat ovat terveet ja kaikkea muuta. Samoin piti alkaa täytellä lappuja joilla alettiin etsiä tytölle isäntäperhettä. Piti tehdä kirjettä host-perheelle, jossa tyttö kertoi kaiken itsestään.

Sitten tuli hiljaista, ei mitään. Välillä tytölle tuli joitain etäkirjekoulutuksia, joissa kerrottiin millä tavoin hänen kuuluu alkaa valmistua vaihto-oppilas vuoteensa. Jouluna tuli kirje jossa kehotettiin ottamaan valokuvia suomalisesta joulusta niin sitten niitä voi näyttää isäntäperheelleen. Ja eiköhän tämä sama tyttö sitten kulkenut tuon kyseisen joulun kamera kaulassa.

Vuonna 2011 helmikuun puolessa välissä tuli taas postia, jossa sanottiin että muutamat ovat saaneet jo tietää isäntäperheistään, mutta kuitenkin suurin osa saa tietää vasta kesä-heinäkuun aikaan. Selvä eli taas odotetaan.

Tässä menee varmasti kauan, miksi tämä tyttö saisi tietää nyt niin aikaisin perheestään.

Vain vähän aikaa kirjeen jälkeen tyttö sai Facebookista kaveripyynnön, joka ei ollut suomalainen. Kuitenkin taas tuntematon, joka vain haluaa lisää kavereita. Kuitenkin pieni ajatus tytössä oli myös siitä että mitä jos se on joku isäntäperheestä. Voisiko se olla? Ei se kyllä varmaan ole.

19.2 tyttö perheineen lähti laskettelumatkalle Åreen, joka vuotisen perinteen tapaisesti. Yhtenä aurinkoisena päivänä rinnekahvilassa tytön puhelin soi. Se oli hänen enonsa, joka sanoi että hän oli saanut postia YFU:lta.

Tyttö pyysi Enoa heti avaamaan kirjeen ja hänessä oli pienen pieni toivon kipinä että se olisi tietoa isäntä perheestä.

"Hyvä YFU-vaihto-oppilas. Olemme saaneet USA:n YFU:n toimistosta tiedon vakituisesta isäntäperheestäsi ja vahvistuneesta koulupaikastasi. Osavaltio Michigan. Kaupunki West Bloomfield."

Tyttö oli häkeltynyt, miten hän sai tietää jo nyt perheestä. "Apua nyt olen todella lähdössä!" tyttö ajatteli.

Tytön isä katsoi pitkään tyttöä ja pyyhkäisi silmäkulmastaan kyyneleen. Pieni tyttö on nyt todella lähdössä suureen maailmaan. Pian oli pakko päästä katsomaan sähköpostit, että jos siellä olisi ollut isäntäperheeltä jo jotain ja olihan siellä. Tyttö oli aivan onnensa kukkuloilla, kun hän luki kahden sivun pituista sähköpostia, jossa isäntäperhe esitteli itseään ja sanoi odottavansa jo tätä tyttöä. Onko tämä totta. Se että sain tietää perheeni jo nyt, mutta entä sitten kun se perhe on myös täydellinen? Kaikki kuulosti niin hyvältä.

Tyttö alkoi pitää useasti yhteyttä isäntäperheeseensä ja keskusteli eniten samanikäisen host-siskon sekä heidän nykyisen vaihto-oppilaansa kanssa. Tyttö oli onnellinen että hän sai alkaa tutustua jo perheeseensä.

Sitten alettiin odotella vain elokuuta ja sitä että tyttö pääsisi valloittamaan maailmaa. Kuitenkin piti käydä toukokuun 15-16. päivinä kaikkien suomalaisten vaihto-oppilaiden kanssa koulutus, jossa kerrottiin tulevasta vuodesta. Kaikki tämä sai vaan entistä enemmän tytön haltioituneeksi. Se että tyttö oli osa jotain näinkin hienoa ja suurta. Leiriltä hän sai uusia ystäviä ja muistoja.

Kesäkuussa tuli kutsu viisumihaastatteluun, jota ennen tytön piti täyttää monia erilaisia lappusia ja vastata miljoonaan eri kysymykseen. Viisumihastattelua siis odotellessa. Tosin eniten tyttö halusi tietää sen että milloin hän lähtee.

30.6.2011 tyttö meni normaalisti töihin ja kesken ruokatunnin tämän puhelin soi. Se oli äiti joka sanoi, että YFU:lta oli tullut postia. 3.8. olisi lähtö-päivä ja klo 06.30 lähtisi lento Helsingistä. Nyt syntyi tytölle lievä paniikki, nyt ollaan tosiaan lähdössä enää ei voi perua. Ja enää alle 5-viikkoa Suomessa. "Apua, mitä jos en uskallakkaan?" tyttö mietti.

8.7. tyttö suuntasi Helsinkiin viisumihaastatteluun, jossa häneltä otettiin sormen jäljet ja kysyttiin muutama kysymystä, jotka liittyivät tulevaan vuoteen. Kaikki meni hyvin ja viisumi myönnettiin ja liitettiin passiin.

Nyt on päivä 23.7 ja tämä tyttö on Suomessa enää 10 päivää. Tämän tytön nimi on Oona Enni-Sofia ja hän on pian lähdössä elämänsä ensimmäisen kerran Amerikkaan. Enää ei pelota eikä jännitä. Nyt annetaan vaan mennä. Mikään ei voi pysäyttää Oonaa, koska hänellä on vain taivas rajana.

OONA ON VALMIS VALLOITTAMAAN MAAILMAA!!!