Olen elossa!

Hei rakkaat ihmiset jälleen kerran taas! En pahoittele pitkää taukoani, koska olen nauttinut olostani täällä enkä ole välittänyt sulkeutua omaan huoneeseeni kirjoittamaan tätä. Päätin nyt kuitenkin tehdä jotain elonmerkkejä että ette ihan nyt huolestu. Ensimmäiseksi haluan ilmoittaa että olen rakastunut. Jazz-musiikkiin. Kyllä, ja suurena tekijänä on ollut isoveljeni, joka siis opiskelee jazz-muusikoksi. Kesälomalla hän piti mulle jazz-oppitunteja, jossa käytiin jazzin historia tarkasti läpi ja sitten se opetti vielä pienolla kaikkea jännittävää. Sitten kaikkein suurin kännekohta oli kun pääsin kesäloman viimeisenä

viikonloppuna Detroitin downtowniin Jazz-festivaaleille! Se oli aivan uskomatonta. Ihmisiä oli tosi paljon ja kaikki oli ihan haltijoissaan musikista. Myös minä, koska se oli mahtavaa! Jännittävää oli myös se että koko paikka oli täynnä tummia-ihmisiä ja sain hiemän hämmentyneitä katseita koska olin vaalein ja oltiin Lexin kanssa nuorimmat varma

an koko paikassa.

Tämä kaikki tapahtui siis kesällä, mutta 6.9.2011 elämäni muuttui, koska minulla alkoi koulu. Ja heti ensimmäisenä haluan sanoa: Olemme todenneet ystäväni Leevi Ossin kanssa, että hyvät suomalaiset koululaiset ÄLKÄÄ VALITTAKO KOULU RUOSTA! Emme sitä ehkä ymmärrä, mutta olemme harvinaisen etuoikeutettuja, että saamme syödä ilmaista, kunnon hyvää kouluruokaa. Tästä voitte siis päätellä että minulla on koulussa nälkä. Miten te ihmiset pärjäisitte koulupäivän joka kestää siis 07.30-17.15 pelkällä voileivällä ja hedelmillä. Tiukkaa tekisi varmaan. Muuten koulu on aika samanlaista kun suomessa, tosin yhden suuren eron sain huomata. Kun päätin lähteä vaihtariksi en ajatellut että viettäisin koulussa suurimman osan ajastani. No toisin kuitenkin kävi. Tämän viimeisen viikon aikana olen joka päivä viettänyt koulussa

vähintään 11 tuntia, koska on ollut kaikenlaista tapahtumaa ja ohjelmaa. Tällä hetkellä siis elämäni on koulu, mutta olen onnellinen että vaikein aineeni on tällä hetkellä valokuvaus. Siitä voi siis päätellä että kouluni ei ole huisin vaikeaa. On mukavaa kun kaverit tuskailee matikan kanssa koulussa, kun minä vaan laulelen kuorossa. Ja tässä voin sitten myöntää Rakas UlinaKuoro Juve minulla on ikävä teitä. Minulla on ikävä sitä että kun Kari sanoo hiljaa ja laulakaa niin me totellaan. Näin ei aina ole kuorossani täällä. On harmi että kuoro on täynnä loistavia laulajia, mutta tunti tuhlataan siihen että vaan puhutaan eikä lauleta, mutta keskustelin tästä asiasta yhden pojan kanssa joka on samassa kuorossa ja se oli samaa mieltä että se on harmillista että ihmiset vaan puhuu, koska hänkin tykkää laulaa. Ja tästä saimme päähämme että harkitsemme lauluyhtyeen perustamista, koska me molemmat rakastetaan acapella-musiikkia.

Kuorossa on myös yksi poika joka on maailman ihmeellisin. En tunne häntä kovin hyvin, mutta silti hän on tunnustanut rakkautensa minua kohtaan jo useaan kertaan sekä joka kerta kun nään hänet koulun käytävällä hän tulee ja halaa minua. Samoin hän esitteli mut kavereilleen näin: Hei tässä on maailman mahtavin tyttö Oona, rakastan häntä. Hän ottaa minut Suomeen mukaan." Naurahdin hieman kuultuaani tämän. Tämä kyseinen poika myös ihmetteli yhden toisen pojan kanssa sitä että miksi tulin Jenkkilään, miksi jätin suomen? Ja sen jälkeen he alkoivat kyselemään multa Suomen Talvisodasta! Miettikkää SUOMEN TALVISODASTA?? Olin ihan hämmentynyt kun ne tiesi siitä.

Ensimmäisen koti-ikävänkin olen jo kokenut. Tämä tapahtui 11.9.2011 ja kaikki varmaan tietää mitä tuona kyseisenä päivänä kymmenen vuotta sitten tapahtui. Olin aluksi ihan hämmentynyt kun koulussa puhuttiin niin paljon asiasta. Host-äiti kaivoi vanhoja lehtiartikkeleita ja keskusteltiin asiasta aika kauankin. Samoin telkkarissa pyöri kaikki mahdolliset dokumentit ja leffat. Tuona iltana (11.9) katsottiin sitten yhtä dokumenttia, jossa ihmiset puhui siitä kuinka he ovat menettäneet rakkaansa ja kuinka paljon he kaipaavatkaan läheisiään. Tuolloin mietin, miksi oikein lähdin tänne? Miksi haluan olla erossa ihmisistä joita rakastan? Siinä sitten itkeä tirautin parit kyyneleet, lähetin äitille ikävä-facebook viestin ja menin nukkumaan. Ja kun aamulla heräsin ja näin että äiti oli vastannut oloni oli jo paljon parempi. On hassua miten mielialat vaihtelee täällä niin hurjasti. Tai siis tarkoitan että koko ajan ollaan hyvällä mielellä, mutta jossain kohtaa iskee vain todellisuudesta se että en näe perhettäni 9 kuukauteen. Tosin kuitenkin tajusin kauhukseni, että olen viettänyt vuodestani jo kohta 1/4. Aika kuluu siis nopeasti.

Ainiin ja olen mukana myös koulun musikaalissa. Tosin mulla ei ole hajuakaan mitä teen, mutta mukana ollaan. Ja sitten...ELINA KUULOJA JA MARKUS OJALA! VOITTE MENNÄ IHAN RAUHASSA NAIMISIIN, KOSKA MINÄ SAIN HÄÄ KEIKAN TÄÄLTÄ! Kyllä, huomenna 24.9. menen laulamaan yhden vanhan vaihtarin häihin ja kaikkein jännittävintä on että laulan suomeksi, koska tämä tyttö on ollut Suomessa vaihtarina. Kävin harjoittelemassa siis laulua (Johanna Kurkela - Rakkauslaulu) tämän tytön äidin kotona, joka on myös samalla paikallinen YFU-johtaja ja arvatkaa minne pääsin.. SAUNAAN!! Oli aivan ihanaa päästä noin 2 kuukauden tauon jälkeen ottamaan kunnon löylyt. Tosin saunassa koin jännittävän elämyksen, kun näin seinässä VARO! kyltin, jossa luki kaikki mahdolliset varoitukset saunaan liittyen. Otan siitä kuvan joku kerta.

Elämäni täällä menee siis oikein loistavasti: cross countrya juostan ja musiikkia harrastaen. Ja nyt haluan ilmoittaa ja kysyä. Kuinka moni teistä on laihtunut Jenkeissä olessanne...

MINÄÄ!! hehee, kyllä! Olen aika iloinen, kun äiti ja iskä (host) molemmat totesivat tämän! Mutta niin nautin todella paljon olostani täällä ja olen kokenut kaikkea kivaa, ja kieli alkaa tuntua päivä päivältä helpommalta. Itseasiassa olen nähnyt jo ensimmäisen Enkku-unenkin ja se oli erittäin hassua! Rakastan isäntäperhettäni ja itse asiassa sanoinkin heille, kun eräs saksalainen tyttö vaihtoi isäntäperhettä, että jos joku sanoisi mulle että mun pitää vaihtaa isäntä perhettä niin olisin hyvin surullinen. Ja tämän kuullessaan isäni oli otettu ja sanoi että ei Suomalaiset olekkaan niin kauheita. Olen siis isäntä perheeni toinen suomalainen vaihtari ja ensimmäisestä heille jäi vähän hankalat kokemukset, joten minä olen nyt muuttanut ne.

Mutta nyt menen nukkumaan, koska huomenna on Cross Country-meet jossa en kyllä ikävä kyllä juokse, koska äitini ei anna sillä jalassani on vamma ja se sattuu. Joudun siis vain katselemaan. Mutta heipsun vaan moi! Pitäkää huoli itsestänne ja Suomi edelleen maailman parhaana maana!

Rakkaudella

Oona Enni-Sofia

PS. OLEN ERITTÄIN KATEELLINEN ETTÄ NÄITTE VICTORIAN JA DANIELIN!!

PPS. TÄSSÄ KUVIA!

Andover High Scool-vaihtarit.

Oonalla on asiaa.

Tiedättekö sen tunteen kun joka paikkaan sattuu ja ei vaan enää jaksa. Sen tunteet kun olet juossut yhden mailin ja tuntuu jo että teet kuolemaa. Sen tunteet kun pitäisi vielä juosta kaksi mailia lisää ja lämpö asteita on yli 35 celcius astetta. Sen tunteen kun asthma piippu ei auta ja tuntuu vaan että et saa henkeä.

Viime perjantaina sain kokea tämän ihanan tunteen, kun oli ensimmäinen kunnon Cross Country-meet. Koko viikko oli ollut mukavan lämmin, mutta perjantaina oli kuuma todella kuuma. Koko race oli täyttä tuskaa ja monet ihmiset keskeytti, jopa siskoni Lexi joka on yksi Michiganin parhaimmista high school- juoksijoista. Itseasiassa yksi tyttö menetti tajuntansa ylitettyään maaliviivan ja siitä hänen matkansa jatkui suoraan

sairaalaan. Tuolloin kukaan ei juossut hyvin. Ei kertakaikkiaan kukaan. Ensimmäinen maili meni siinä, mutta kun matka jatkui olo vaan heikkeni. Tunsin kuinka aamupalaksi syödyt mustikka pannukakut (outoa.) kiersivät vatsassa ja ajattelin että kohta oksennan. (en olisi kyllä ollut ainut. Kyllä ihmiset oksensivat kun juoksivat)

Ajattelin vain koko ajan että tuon puun jälkeen kävelen, eikun vasta tuon seuraavan. Viimeinen maili oli täyttä tuskaa. Tuntui että asthma piippu ei auttanut yhtään ja olin jo luovuttamassa, kun unelmieni mies

(jonka jo aiemmin mainitsin) huusi minulle että jatka juoksemista. Tottakai sitten jatkoin, enkai siinä kohtaa luovuta.Jatkoin huulta purren melkein itkien. Kuitenkin tein sen! En kävellyt kertaakaan vaan juoksin koko matkan ja kun ylitin maaliviivan kaaduin maahan melkein itkien. Itkien pelkästä turhautumisesta siitä kuinka huono aika oli tullut juostua, mutta kuitenkin ylpeydestä että tein sen. Päivän mittaa kuitenkin oloni parani kun kuulin muiden ihmisten aikoja. En siis ollutkaan niin huono kun kuvittelin, sillä jopa hyvätkin juoksijat epäonnistuivat tuona päivänä.

Seuraavana päivänä (lauantaina) kerättiin Cross Country joukkueen kanssa rahaa Car Washin avulla. Mentiin siis paikalliselle huoltoasemalle pesemään autoja. Oltiin tehty hienot kyltit mitkä toimivat meidän mainoksina: Don't run away from our car wash...We can catch you. Osa ihmisistä pesi autoja ja osa juoksi tien vieressä pidellen kylttiä. En ole yleensä suurin suosia talkoo työlle, mutta voin sanoa että tämä oli hauskaa. Oli

mukavaa viettää koko päivä kavereiden kanssa ulkona, jonka seurauksena sain elämäni ensimmäiset vaatejunttirajat. Kyllä minulla on shortsi ja t-paita rajat. :D Lexi totesi illalla kotiin tullessamme, että Oona vitsi sä olet ruskea..Tai siis siihen verrattuna että oot muuten aiva valkonen. Tienattiin myös yhteensä 1600 dollaria. Se on aika paljon rahaa se, kun miettii että tämä kaikki tuli pelkästään autoja pesemällä.

Tässä hieman materiaalia...

Siinä oli sitten se kesä, koska tänään alkoi koulu. Kyllä tänään 6.9.2011 oli elämäni ensimmäinen jenkki koulupäivä, joka oli erittäin jännittävä. Heräsin klo 07.00 ja lähdettiin Lexin kanssa heti naapuriin Savannahn luo, jossa kaikki laittauduttiin yhdessä. Itse asiassa tällä hetkellä en vielä tuntenut suurta jännitystä, mutta kun astuin autoon sekosin. Voin sanoa että minua jännitti koulun alku enemmän, kuin se kun ensikertaa tapasin host-perheeni. En kuitenkaan ollut yhtään hermostunut vaan se oli sellainen "pikku Oona jouluna-jännitys." Kuitenkin kun astuin koulun käytävälle en voinut muutakuin hymyillä. Se oli jotain niin jännittävää. Ja nyt on pakko sanoa olin hetken aivan kuin amerikkalaisessa teini-leffassa. Käytävä pursusi oppilaita ja seiniä peitti pitkä rivistö lokeroita. Se oli jotain niin jännittävää ja olin aivan onnenni kukkuloilla.

Ensimmäisenä päivänä käytiin kaikki tunnit läpi, mutta vain lyhennetyssä versiossa. Elikkäs ensimmäinen tunti oli U.S History ja jännitin sitä että minne pitää mennä istumaan ja mitä tehdä, mutta kun astuin luokkaan huomasin siellä tytön jonka tunnistin suomalaiseksi vaihto-oppilaaksi. Menin istumaan hänen viereensä ja esittelin itseni. Oli hassua puhua hänelle enkkua, kun tiesin että hän ymmärtäisi myös suomea, mutta ei me ei puhuttu sanaakaan suomea ei yhtään. Opettaja vaikutti todella mukavalta ja odotan innolla että aletaan kunnolla opisekelemaan, koska rakastan historiaa.

Tämän tunnin jälkeen suuntasin lokerolleni, koska mukana oli kaikki normaalit koulutavarat, oboe sekä cross country kamat. Kuitenkin koin lokeron avaamisen kovin vaikeaksi ja haasteelliseksi, mutta onneksi Lexi käveli sattumalta ohi ja avasi sen minulle. (kuinka avuton voin olla? :) ) Tunsin sillä hetkellä itseni niin jenkiksi, minulla on myös lokero.. kuinka jännää :)

Seuraava tunti oli Yhteiskuntaoppi-bisnes variaatio, jonka opettaja oli todella lihava lyhyt nainen, joka kuitenkin vaikutti todella hauskalta. Ryhmä oli todella pieni, mutta todella kova ääninen. Ihmiset esitti omia näkemyksiään siitä että miksi Jenkkien pitää auttaa köyhempiä maita, miksei vaikki Kiina voi auttaa? Naurahdin vähän niille oppilaille, mutta ne kaikki vaikutti kuitenkin todella mukavilta. Ja yksi poika kyseli suomesta ja se halus välttämättä näyttää mulle viime vuoden suomi-vaihtarin. Tosin hän ei muistanut kyseisen vaihtarin nimeä, mutta sanoi etsivänsä nimen jostain. Selvä.

Sitten suuntasin katseeni kohti Taide-luokkaa, jossa minulla oli alkamassa koru-kurssi, missä siis tehdään koruja. Oli hassua huomata että mihin luokkaan ikinä meninkään niin siellä oli joku tuttu. En siis ollut tälläkään kurssilla yksin. Kuitenkin tutustuin kolmeen tyttöön, joista yhden totesin olevan maailman tyhmin ihminen. Siis niinkuin tyhmä. Ensimmäinen kysymys häneltä oli että onko meillä Suomessa puhelimia. Sitten hän kysyi että miksi oon tullut jenkkeihin ja kun kerroin olevani vaihtari tyttö kysyi: Mikä vika sun Suomalaisessa koulussa oli, että sun piti tänne asti lähteä? Selitin hänelle että oon hakemassa kokemuksia ja ei mun koulussa ole suomessa mitään vikaa. Sitten tyttö kysyi että asunko yksin täällä ja mihin Collegeen ajattelin lukion jälkeen. Onneksi tällöin kello soi ja tunti loppui, koska en tiedä paljonko niitä tyhmiä kysymyksiä olisi riittänyt. :)

Sitten oli eniten odottamani lounas ja nyt pitää todeta kauhukseni, että miten tulen selviämään koko vuoden ilman kunnon kouluruokaa. Olin kuolla nälkään, kun olen tottunut Henkilöstöruokalan ihanaan ruokaan, mutta ei lounaaksi syöin pähkinävoihilloleivän, joka ei ole suurinta herkkuani. Ja voin sanoa että alan tekemään herkkuleipiä kouluun, joka on näille ihan uutta. Miksi kukaan pistää kasviksia leivän päälle? No minä ja koko Suomi. Mutta siinä ruokalassa istuskelin uusien ystävieni kanssa jutellen kaikesta ja sen jälkeen suuntasin Allien kanssa Enkun luokkaan.

Niin siis seuraavaksi oli Englannin kirjoitus kurssi ja tätä kurssia pelkään eniten. Koska kurssilla pitää lukea ja kirjoittaa paljon, mutta otan sen hyvänä harjotuksena ja siellä oli myös tyttö joka on asunut Italiassa joten en ole ainoa joka on ulkona. Menin sitten sanomaan tunnin lopuksi opettajalle että olen vaihtari ja en ole tehnyt mitään kesä kotitehtäviä ja siihen opettaja totesi. Tuossa on kirja kokeile lukea sitä. (tämä kaikki tapahtui kuitenkin hyvässä hengessä) Nyt siis alan lukea jotain ihmeellistä kirjaa josta ymmärrän toivottavasti jotain.

Seuraavaksi oli Marchin Band, joka on jo vanha tuttu ja tässä välissä kerron pikaisesti ekasta jalkapallo pelistäni. Se oli todella hauskaa, mutta voin sanoa että olin samalla myös todella todella ulkona. Mulla ei ollut hajuakaan milloin mun pitää liikkua ja minne pitää mennä, mutta korvasin sen kaiken vaan hymyilemällä leveästi valkoinen Andover lippis päässäni. Se oli todella hauskaa vaikka meidän koulu hävisikin sen pelin, mutta olin silti ihan innoissani. Ja samaan aikaan opettajani yritti selittää mulle jalkapallon sääntöjä joista en ymmärtänyt mitään.

Se siitä sitten...

Seuraava ja toka vika tunti oli se mitä olin odottanut eniten. KUORO. Astuin luokkaan ja totesin että tämä on mun paikka. Oppilaat olivat aivan ihania ja hulluja. Kaikki kyseli kaikkea ja yksi poika huusi muille oppilaille että tässä on Oona ja se on vaihtari ja se on laulanut kuorossa 8 vuotta ja sitten se teki sellasen ihme liikkeen :D se oli jännittävää. Kaikki jutteli mulle todella paljon ja yks poika huusi kesken kaiken, että miksi sä lähdit pois Suomesta, kun se on niin kaunis maa. Jenkit ei selvästikkään ymmärrä vaihtareita. Ei se kuitenkaan mitään, koska mulla oli hauskaa ja olin aivan täpinöissäni kun opettaja kertoi kaikista tulevista konserteista ja ehkä mahdollisesta kuoro matkasta, joka on arvatkaa ehkä minne NEW YORK CITY! !! Aivan mahtavaa jos sinne päädyttäisiin. Apua Apua! :D Nyt odotan todella paljon torstaista, jolloin mulla on ekat kunnolliset kuoro treenit.

Viimeinen tunti oli valokuvausta, jossa tutustuttiin ryhmään eikä itseasiassa tehty mitään muuta. Olen aina tykännyt ottaa paljon valokuvia ja nyt kuitenkin toivon että joku vähän neuvoisi minua että miten sen kameran kanssa kuuluu heilua. Odotan siis tätä kurssia myös todella paljon. On muutenkin aivan innoissani mun kursseista, koska suurin osa niistä on hauskoja kursseja eli ehkä selviän tästä vuodesta.

Koulupäivä ei kuitenkaan päättynyt tähän. Vaan vaihdoin Cross country vaatteet päälle ja alotettiin harkat. Ja voin sanoa että olin aikas kuollut, juoksin 5,5 mailia joka on noin 8.5 km ja juokseminen ei ole koskaan ennen tuntunut niin kamalalta. Olin kuolla nälkään ja olin väsynyt, mutta kaikki johtui sittä ehkä vaan että ensimmäinen koulupäivä oli juuri päättynyt ja olin siitä selvinnyt ihan kunnialla. Koulupäivät ovat siis todella pitkiä täällä ja sitten kun vielä kun iltasin on koululla jalkapallo pelejä, missä pitää olla soittamassa eli tulen viettämään suurimman osan vuodestani koulussa täällä. Mutta kaikki vaikuttaa silti mahtavalta. Aivan kuin elokuvissa.

Nyt kiitän ja kuittaan ja menen nukkumaan, koska huomenna koulu alkaa klo 07.25 ja en tiedä miten tulen sen kohtaamaan, koska eihän koulun kuuluu siihen aikaan alkaa. Mutta ehkä selviän huomisestakin, kun tähän astikin olen selvinnyt.

Heipsun ja moi!

Love Oona

4 viikkoa takana, hip hei!

Rakkaat ystävät älkää koskaan luvatko ottaa paljon valokuvia mistään, koska silloin te ette ainakaan ota yhtäkään kuvaa... mistäkään. Näin on käynyt minulle. Kun lähdin ala-Suikkilasta ajattelin että pyörin koko vuoden kamera kädessä. No kuvia on otettu huikeat 40 ja kaikki nämä ovat olleet yhdeltä päivältä. Pitäisikö ehkä ryhdistäytyä? Kenties kuka tietää. Mutta en halua olla mikäkin turisti tuolla pitkin toreja vaan haluan itse kokea kaiken jännän ja siinä sitten unohtaa kokonaan ottaa kuvia. Mutta nyt elämääni täällä...

Elikkäs siis viime viikolla oltiin Cross Country-leirillä, jossa oli ihan todella hauksaa! Yhden asian tiimoilta koin kuitenkin kamalan suuren kulttuurishokin. Kun Suomessa lähdet leirille se tarkoittaa sitä että tulet syömään 24/7 hyvää ruokaa ja nukkumaan mukavissa sängyissä. Leirikeskus on siisti ja vessoissa on vessapaperia. Sisälläkin voi ehkä kävellä ilman kenkiä ja sänkyyn voi kaatua ilman että pelkää sen romahtavan allaan.

Jenkkilässä kaikki on toisin. Viime maanantai iltana Lexi tuli sanomaan minulle että nyt lähdetään Oona kauppaan ostamaan ruokaa. Siinä sitten ihmettelin että miksi koska leirillähän on aina ihan parasta ruokaa. Lexi naurahti ja sanoi että odota vaan. Niimpä ostettiin koko lähikauppa melkein tyhjäksi. Kotiin tultuani ja pakatessani laukkuani luin lapusta että tarvitsen lakanat. Selvä mainiota paikan päällä on varmasti sitten peitot.

Aamulla lähdettiin ajamaan kohti leirikeskusta ja suuren Jenkki tunteen koin kun näin bussin, joka kääntyi koulumme pihaan.

Keltainen koulu bussi ymmärrättekö.. Olin aivan onnessani! :D Kuitenkin bussi matka meni nukkuen, koska väsymystä riitti.

Paikalle kun päästiin huomasin kuitenkin jotain kauheaa. Rakennus jossa meidän pitäisi nukkua on KAMALA!! Lattiat likaiset, hämähäkin seittejä seinissä, sängyt romahtamis pisteessä ja kaikkein paras EI PEITTOJA!! Siinä sitten olin onnenni kukkuloilla, kun tajusin että minun pitää nukkua täällä kaksi yötä. Minun joka olen yksi maailman mukavuuden haluisimmista ihmisistä.

Leirillä tehtiin kaikkea kivaa.. tai no pää asiassa juostiin ja juostiin vähän lisää, mutta kuitenkin kivointa ja parasta oli se että tutustuin uusiin ihmisiin. Meidän koulun joukkueet tehtiin yksi iso piiri ja kaikki esitelli itsensä. Piti sanoa oma nimi ja joku erikoinen asia itsestäni. No minä siinä sitten sanoin että en pidä juustosta ja voi herranen aika mikä älämölö siitä syntyi. Niin pienestä asiasta että minä en pidä juustosta. Se oli jännää! Sitten leikittiin leikkiä jonka nimi on

Baby I love you. Se oli oikein mukava leikki ja tunsin itseni niin hauskaksi kun sain kaikki nauramaan :D Viimisenä iltana menin väsyneenä nukkumaan ja ajattelin että ihanaa nyt saan vaan laittaa silmäni kiinni ja olla. Kuitenkin klo 03.30 Lasher koulun ihanat tytöt päättivät tehdä meille pienen yllätyksen. He olivat tehneet jonkun ihame kaasuAxeHyttysmyrkkyviritelmän jonka ne päättivät pistää meidän "Cabiniin" Siinä oli sitten ihana herätä keskellä yötä kun ei saanut henkeä. Ja eikun ulos odottamaan että saadaan edes vähän tuuletettua.

Mutta oli tuolla leirillä kaikkea hyvääkin...löysin unelmieni miehen! :D Hän on täydellinen! Hauska, laulaa, näyttelee, juoksee ja kaiken lisäksi on hyvän näköinen.

Mitäs muuta sitten olenkaan tehnyt.. No en paljon mitään. Joka aamu kun herään lähden treeneihin ja oon niin onnellinen ja ilonen, koska oon kehittynyt ihan tosi paljon juoksiana. Joukkueseemme tuli uusi tyttö ja kun juoksin hänen kanssaan se sanoi että: Voitko hidastaa vähän tahtia, sä olet ihan sairaan nopea.

Tämän kuultaessani olin niin iloinen, koska kukaan ei ole koskaan sanonut mulle niin ja tunsin itseni ihan mestariksi.

Viime lauantaina Travis lähti takaisin Collegeen joten vietiin se takaisin Michigan State:een ja takasin tultaessa pysähdyttiin erääseen urheilukauppaan joka oli aivan kuin taivas. Niin paljon juoksu ja urheilu vaatteita kun vaan voi kuvitella, ainoa miinus oli kuitenkin.. kaikki aivan saman hintaisia kun Suomessa. :( shoppailin silti.

Jo Suomessa kuulin isäntäperheeltäni, että koulu johon tulen menemään ensiviikon tiistaina. On yksi Michiganin parhaimmista musiikkikouluista ja kaikenlainen musa toiminta on suurta. Lukujärjestystäni tehdessäni valitsin siis lähestulkoon kaiken mahdollisen mitä vain musiikkiin liittyen voin valita. Soitan kahdessa orkesterissa ja laulan koulun kuorossa. Samoin otin valokuvaus kurssin, joka vaikuttaa todella mukavalta, liikuntaa ja korujen teko kurssin. Ja sitten tietenkin historiaa ja kirjoittamista. Nämä ovat ainoat akateemiset kurssit mitä minulla on historiaa ja kirjoittamista. Voiko vuoteni koulun suhteen helpommin mennä? :)

No niin mutta takaisin musa toimintaan. Tänään juoksu-harkkojen jälkeen mulla oli tapaaminen koulun kuoron johtajan kanssa, joka halusi kuulla kun laulan ja päättää pistääkö hän mut parempaan kuoroon vai siihen heikompaan. Siinä ekana juteltiin mukavia ja hän kyseli musiikki historiaani ja kaikkea mitä olen puuhaillut. Sitten piti laulaa. Ekana hän halusi kuulla kun laulan ihan vaan asteikkoja ja niin edespäin ja totesi että enhän minä mikään altto ole vaan sopraano... vai niin. Sitten opettaja pyysi minua laulamaan jotain aivan oikeasti ja minuun iski pieni paniikki. En osaa nimittäin yhdenkään enkun kielisen biisin sanoja totaallisesti. Niimpä kysyin reippaasti että voinko laulaa jotain suomeksi ja opettaja innostui heti.. Ja arvatkaa minkä kajautin ilmoille. No tietenkin sen minkä jokainen Puolalanmäen musalukiolainen olisi laulanut.

ON SUURI SUN RANTAS AUTIUS!!!

Opettajani oli aivan onnessaan ja sanoi että minun pitää opettaa hänelle lisää suomalaisia kansan lauluja. Samoin hän sanoi että haluaa minun hakevan koulun musikaaliin, johon on ensi torstaina koe esiintyminen. Ja sinne pitää harjoitella joku Brodway-musikaalin laulu. Jännittävää. No opettaja ilmoitti sitten heti että pääsen siihen parempaan kuoroon laulamaan ja kehui ääntäni paljon. Olin aivan onnessani. Ja sitten kun opettaja alkoi kertoa tapahtumia mitä kuoron kanssa tehdään: erilaisia konsertteja ja paras JOULU KONSERTTI DETROITIN-SINFONIA ORKESTERIN KANSSA!! Onko tämä totta. Yksi aivan mahtavaa päästä laulamaan Detroitin-orkan kanssa ja toiseksi joululauluja.. RAKASTAN JOULUA!! <3<3<3

Tänään oli myös viimeiset Marchin band harakat ennen huomista (ensimmäistä) jalkapallo peliä. Ja voin sanoa.. en ole koskaan ennen ollut niin hukassa kuin olin tänään. Mulla ei ollut hajuakaan minne pitää mennä ja millon pitää soittaa. :) mutta onneksi Mrs. Ambrous, joka on siis orkan johtaja vaan nauroi ja sanoi ymmärtäneensä. Pääasia on vain että on hauskaa ja nauttii. :) Huomista peliä siis odotellessa.

Mutta nyt päätän raporttini tähän, koska menen nukkumaan koska olen ihan todella väsynyt. En kyllä tiedä mistä se johtuu. Olen siis joka päivä todella väsynyt ja otan joskus jopa päivän unia. En tiedä johtuuko se vaan siitä että kaikki on täällä niin uutta ja pitää keskittyä koko ajan siihen mitä ihmiset sanoo mulle ja mitä ympärillä tapahtuu. Mutta kiva on ollut ja on ihan outoa että oon ollut täällä tänään tasan neljä viikkoa!

Ei tunnu kyllä yhtään siltä, koska aika on mennyt niin nopasti! :)

Tossa on muuten Cross Country joukkueemme nettisivut, jossa on kaikenlaista. Käykää toki kurkistamassa. http://www.ahscrosscountry.com/

Mutta nyt heipsun! Peace and LOVE!