4 viikkoa takana, hip hei!

Rakkaat ystävät älkää koskaan luvatko ottaa paljon valokuvia mistään, koska silloin te ette ainakaan ota yhtäkään kuvaa... mistäkään. Näin on käynyt minulle. Kun lähdin ala-Suikkilasta ajattelin että pyörin koko vuoden kamera kädessä. No kuvia on otettu huikeat 40 ja kaikki nämä ovat olleet yhdeltä päivältä. Pitäisikö ehkä ryhdistäytyä? Kenties kuka tietää. Mutta en halua olla mikäkin turisti tuolla pitkin toreja vaan haluan itse kokea kaiken jännän ja siinä sitten unohtaa kokonaan ottaa kuvia. Mutta nyt elämääni täällä...

Elikkäs siis viime viikolla oltiin Cross Country-leirillä, jossa oli ihan todella hauksaa! Yhden asian tiimoilta koin kuitenkin kamalan suuren kulttuurishokin. Kun Suomessa lähdet leirille se tarkoittaa sitä että tulet syömään 24/7 hyvää ruokaa ja nukkumaan mukavissa sängyissä. Leirikeskus on siisti ja vessoissa on vessapaperia. Sisälläkin voi ehkä kävellä ilman kenkiä ja sänkyyn voi kaatua ilman että pelkää sen romahtavan allaan.

Jenkkilässä kaikki on toisin. Viime maanantai iltana Lexi tuli sanomaan minulle että nyt lähdetään Oona kauppaan ostamaan ruokaa. Siinä sitten ihmettelin että miksi koska leirillähän on aina ihan parasta ruokaa. Lexi naurahti ja sanoi että odota vaan. Niimpä ostettiin koko lähikauppa melkein tyhjäksi. Kotiin tultuani ja pakatessani laukkuani luin lapusta että tarvitsen lakanat. Selvä mainiota paikan päällä on varmasti sitten peitot.

Aamulla lähdettiin ajamaan kohti leirikeskusta ja suuren Jenkki tunteen koin kun näin bussin, joka kääntyi koulumme pihaan.

Keltainen koulu bussi ymmärrättekö.. Olin aivan onnessani! :D Kuitenkin bussi matka meni nukkuen, koska väsymystä riitti.

Paikalle kun päästiin huomasin kuitenkin jotain kauheaa. Rakennus jossa meidän pitäisi nukkua on KAMALA!! Lattiat likaiset, hämähäkin seittejä seinissä, sängyt romahtamis pisteessä ja kaikkein paras EI PEITTOJA!! Siinä sitten olin onnenni kukkuloilla, kun tajusin että minun pitää nukkua täällä kaksi yötä. Minun joka olen yksi maailman mukavuuden haluisimmista ihmisistä.

Leirillä tehtiin kaikkea kivaa.. tai no pää asiassa juostiin ja juostiin vähän lisää, mutta kuitenkin kivointa ja parasta oli se että tutustuin uusiin ihmisiin. Meidän koulun joukkueet tehtiin yksi iso piiri ja kaikki esitelli itsensä. Piti sanoa oma nimi ja joku erikoinen asia itsestäni. No minä siinä sitten sanoin että en pidä juustosta ja voi herranen aika mikä älämölö siitä syntyi. Niin pienestä asiasta että minä en pidä juustosta. Se oli jännää! Sitten leikittiin leikkiä jonka nimi on

Baby I love you. Se oli oikein mukava leikki ja tunsin itseni niin hauskaksi kun sain kaikki nauramaan :D Viimisenä iltana menin väsyneenä nukkumaan ja ajattelin että ihanaa nyt saan vaan laittaa silmäni kiinni ja olla. Kuitenkin klo 03.30 Lasher koulun ihanat tytöt päättivät tehdä meille pienen yllätyksen. He olivat tehneet jonkun ihame kaasuAxeHyttysmyrkkyviritelmän jonka ne päättivät pistää meidän "Cabiniin" Siinä oli sitten ihana herätä keskellä yötä kun ei saanut henkeä. Ja eikun ulos odottamaan että saadaan edes vähän tuuletettua.

Mutta oli tuolla leirillä kaikkea hyvääkin...löysin unelmieni miehen! :D Hän on täydellinen! Hauska, laulaa, näyttelee, juoksee ja kaiken lisäksi on hyvän näköinen.

Mitäs muuta sitten olenkaan tehnyt.. No en paljon mitään. Joka aamu kun herään lähden treeneihin ja oon niin onnellinen ja ilonen, koska oon kehittynyt ihan tosi paljon juoksiana. Joukkueseemme tuli uusi tyttö ja kun juoksin hänen kanssaan se sanoi että: Voitko hidastaa vähän tahtia, sä olet ihan sairaan nopea.

Tämän kuultaessani olin niin iloinen, koska kukaan ei ole koskaan sanonut mulle niin ja tunsin itseni ihan mestariksi.

Viime lauantaina Travis lähti takaisin Collegeen joten vietiin se takaisin Michigan State:een ja takasin tultaessa pysähdyttiin erääseen urheilukauppaan joka oli aivan kuin taivas. Niin paljon juoksu ja urheilu vaatteita kun vaan voi kuvitella, ainoa miinus oli kuitenkin.. kaikki aivan saman hintaisia kun Suomessa. :( shoppailin silti.

Jo Suomessa kuulin isäntäperheeltäni, että koulu johon tulen menemään ensiviikon tiistaina. On yksi Michiganin parhaimmista musiikkikouluista ja kaikenlainen musa toiminta on suurta. Lukujärjestystäni tehdessäni valitsin siis lähestulkoon kaiken mahdollisen mitä vain musiikkiin liittyen voin valita. Soitan kahdessa orkesterissa ja laulan koulun kuorossa. Samoin otin valokuvaus kurssin, joka vaikuttaa todella mukavalta, liikuntaa ja korujen teko kurssin. Ja sitten tietenkin historiaa ja kirjoittamista. Nämä ovat ainoat akateemiset kurssit mitä minulla on historiaa ja kirjoittamista. Voiko vuoteni koulun suhteen helpommin mennä? :)

No niin mutta takaisin musa toimintaan. Tänään juoksu-harkkojen jälkeen mulla oli tapaaminen koulun kuoron johtajan kanssa, joka halusi kuulla kun laulan ja päättää pistääkö hän mut parempaan kuoroon vai siihen heikompaan. Siinä ekana juteltiin mukavia ja hän kyseli musiikki historiaani ja kaikkea mitä olen puuhaillut. Sitten piti laulaa. Ekana hän halusi kuulla kun laulan ihan vaan asteikkoja ja niin edespäin ja totesi että enhän minä mikään altto ole vaan sopraano... vai niin. Sitten opettaja pyysi minua laulamaan jotain aivan oikeasti ja minuun iski pieni paniikki. En osaa nimittäin yhdenkään enkun kielisen biisin sanoja totaallisesti. Niimpä kysyin reippaasti että voinko laulaa jotain suomeksi ja opettaja innostui heti.. Ja arvatkaa minkä kajautin ilmoille. No tietenkin sen minkä jokainen Puolalanmäen musalukiolainen olisi laulanut.

ON SUURI SUN RANTAS AUTIUS!!!

Opettajani oli aivan onnessaan ja sanoi että minun pitää opettaa hänelle lisää suomalaisia kansan lauluja. Samoin hän sanoi että haluaa minun hakevan koulun musikaaliin, johon on ensi torstaina koe esiintyminen. Ja sinne pitää harjoitella joku Brodway-musikaalin laulu. Jännittävää. No opettaja ilmoitti sitten heti että pääsen siihen parempaan kuoroon laulamaan ja kehui ääntäni paljon. Olin aivan onnessani. Ja sitten kun opettaja alkoi kertoa tapahtumia mitä kuoron kanssa tehdään: erilaisia konsertteja ja paras JOULU KONSERTTI DETROITIN-SINFONIA ORKESTERIN KANSSA!! Onko tämä totta. Yksi aivan mahtavaa päästä laulamaan Detroitin-orkan kanssa ja toiseksi joululauluja.. RAKASTAN JOULUA!! <3<3<3

Tänään oli myös viimeiset Marchin band harakat ennen huomista (ensimmäistä) jalkapallo peliä. Ja voin sanoa.. en ole koskaan ennen ollut niin hukassa kuin olin tänään. Mulla ei ollut hajuakaan minne pitää mennä ja millon pitää soittaa. :) mutta onneksi Mrs. Ambrous, joka on siis orkan johtaja vaan nauroi ja sanoi ymmärtäneensä. Pääasia on vain että on hauskaa ja nauttii. :) Huomista peliä siis odotellessa.

Mutta nyt päätän raporttini tähän, koska menen nukkumaan koska olen ihan todella väsynyt. En kyllä tiedä mistä se johtuu. Olen siis joka päivä todella väsynyt ja otan joskus jopa päivän unia. En tiedä johtuuko se vaan siitä että kaikki on täällä niin uutta ja pitää keskittyä koko ajan siihen mitä ihmiset sanoo mulle ja mitä ympärillä tapahtuu. Mutta kiva on ollut ja on ihan outoa että oon ollut täällä tänään tasan neljä viikkoa!

Ei tunnu kyllä yhtään siltä, koska aika on mennyt niin nopasti! :)

Tossa on muuten Cross Country joukkueemme nettisivut, jossa on kaikenlaista. Käykää toki kurkistamassa. http://www.ahscrosscountry.com/

Mutta nyt heipsun! Peace and LOVE!