Jesus what a wonderful child!

Kauan ei siinä kestänyt, koska on pakko päästä heti kertomaan. Kaikki ihmiset jotka tuntevat minua edes hieman tietävät kuinka rakastan joulua. Se on paras aika vuodesta ja koko elämä on silloin täydellistä. Rakastan koko joulukuuta ja sitä kuinka kaupat täyttyvät joulutavaroista. Rakastan sitä kun radiossa alkaa soida joululaulut sekä sitä kuinka kuoron kanssa lauletaan joululauluja. Rakastan jouluaattoa edeltävää iltaa ja sitä kuinka jännitän mitä saan lahjaksi. Rakastan sitä tunnetta kun seistään perheen kanssa kovassa pakkasessa hautausmaalla. Rakastan sitä tunnetta kun istutaan joulupöydässä ja tuntuu että masuni räjähtää kun on tullut syötyä niin paljon. Sitä tunnetta ei helpolla voiteta kun joku koputtaa ulkooveen ja äiti alkaa kiljua. Rakastan joulupukkia. Rakastan sitä kuinka minä, Rasmus ja Eemil nauretaan joulupukin jutuille ja odotetaan vaan että saadaan joululahjat! Rakastan siis joulua!

No tänään sain kokea siis jotain aivan ihanaa ja täydellistä. Aamulla kun olin tullut elämäni ensimmäisistä Halloween-kemuista host-vanhempani kertoivat että nyt lähdetään jonnekkin. Nimi ei kertonut minulle mitään joten en tiennyt mitä odottaa. Hymyilin vaan ja sanoin että oon innoissani mennään vaan. Ajettiin autolla noin tunti ja miettisin pääni puhki että mihin me ollaan menossa. No kun auto pysähtyi host-iskäni sanoi että ollaan tultu maailman suurimpaan joulukauppaan ja ette voi uskoa kuinka uskomatonta se oli. Hyppisin vaan innoissani paikasta toiseen koska se paikka oli aivan mahtavan upean uskomaton! Se oli kuin elokuvasta. Joululaulut soivat, joulukuuset kimalsivat ja kaikki oli aivan mahtavaa! Siellä oli vaikka mitä, hampurilaisjoulukoristeista pähkinänsärkiä nukkeihin. En tiennyt mitä tehdä tai minne mennä koska kaikki oli niin mahtavaa ja suurta. Olin niin ihmeissäni kaikesta. En osaa tälläkään hetkellä kuvailla kuinka uskomatonta se oli joten pistän kuvia niin saatte nähdä!

Jihuu!!

Hip Huraa!! Olen kovin iloinen että sain näitä kuvia tänne nyt laitettua jei! :)

Tänään oli aivan mahtava päivä ja olen aivan täpinöissäni ja kerron siitä aivan pian teille niin ja pistän kuvia.. Halloween oli ja meni NYT ALKOI JOULU!!!

Hyvää iltaa täältä Amerikasta!

No hei vaan hei taas jälleen kerran. Kauan on kulunut viimeisestä elonmerkistäni joten ajattelin nyt hieman elävöityä, koska siis elossa olen. Elikkä joo viime tekstin jälkeen on tapahtunut vaikka mitä ja samaan aikaan ei mitään. Elämä alkaa täällä jo tuntua normaalilta ja koulu hieman tylsältä ja voin myöntää että en todellakaan ole tämän Amerikalaisen koulu systeemin suurin fani. Joka toinen aamu alkaa nimittäin kahdeksalta ja joka toinen 7.25. Olen siis aivan kuollut väsymyksestä jollain tunneilla, mutta muuten koulussa menee hyvin ja voin ylpeydekseni ilmoittaa että en ole niin kujalla kun pelkäsin. Ajattelin aluksi että en tule ymmärtämään mitään, mutta itseasiassa en olekkaan enään niin huono englanissa kun joskus muinoin. Suomen kieli puolestaan hieman tökkii ja sen voitte varmaankin huomata lukuisista kirjoitusvirheistäni. Hehee.

Mutta joo kyllä on myös paljon tapahtunut.

Kaksi viikkoa sitten sain kokea elämäni ensimmäisen kerran Amerikkalaista High School spirittiä, kun meillä oli Home coming. Se on siis sellainen tanssiaisten tapainen tapahtuma, mutta kuitenkaan ne eivät ole tanssiaiset. Ensiksi ollaan paniikissa siitä että mahtaako kukaan poika pyytää dateiksi vai joutuuko menemään kaveriporukan kanssa. No tämän jälkeen jahdataan kissojen ja koirien kanssa sopivaa mekkoa sekä kenkiä. (Tässä kohtaa koin ensimmäisen järkytyksen, kun tajusin että jokainen vaatekappale mitä ihminen voi kuvitella pukevansa home coming-iin on erittäin pieni). Tämän jälkeen odotetaan sitten sitä päivää kun kaikki virallisesti koittaa. Olin ensikki hieman jännittynyt siitä miten selviän, koska olin aivan totaallisen eri porukassa kuin Lexi tai kukaan minun tyttö kavereistani. Olin siis Lexin poika ystävän ja tämän kahden parhaan kaverin kanssa. No ilta ja koko päivä oli hyvinkin hauska, mutta en tiedä ollaanko me Eurooppalaiset jotenkin outoja, mutta järkytyin suuresti kun huomasin millaiset "tanssiaiset" nämä olivat. Voi sitä ketkutuksen ja hetkutuksen määrää. Naurahdin siinä kun mietin meidän vanhojen tansseja, kun me vaan humpataan. Mutta se oli ihan jännittävä kokemus. No tanssien jälkeen mentiin yhden Ryanin luo ja siellä istuttiin iltaa ja juteltiin kaikkea mukavaa. Kotiin saavuin kuitenkin hieman liian myöhään, mutta sain sen hienosti hoideuttua siten kun kerroin että en saanut kyytiä, joka pitää täysin paikkaansa. Se on itseasiassa hieman ärsyttävää koska olen hyvinkin avuton täällä kulkemaan paikasta toiseen, koska etäisyydet on aika pitkät ja elämäni kiireistä. Joudun siis aina pyytämään joltain kyytiä, tosin olen tutustunut naapurin homo-poikaan joka aina kuskaa mua kuorosta ja orkesterista kotiin. :) Hän on oikein mukava.

Mutta juu home coming oli oikein mukava tapahtuma ja tutustuin moneen uuteen ihmiseen siellä. Olen itseasiassa itsestäni hieman ylpeä koska minusta on tullut (en halua kehuskella) mutta pieni feimi. On hassua kuinka ihmiset tuntevat minut, mutta minä en tunne ketään tai ainakaan osaa. Melkein joka päivä tutustun johonkin uuten ihmiseen, joka tuntee minut entuudestaan mutta minulla ei ole hajuakaan kuka tämä henkilö on. Hassua mutta totta.

Itseasiassa puhuin host-äitini kanssa yhtenä päivänä ja hän sanoi että on hyvin ylpeä minusta että olen tutustunut niin hyvin ihmisiin ja että olen sopeutunut niin hyvin, mutta voin sanoa että yksi syy siihen on minun kaikki hauskat fun-classit. Tunnen itseni joskus hieman velmuksi, kun muut vaihtarit puhuvat omista tunneistaan sillä heillä kaikilla on joitain rankkoja aineita. No tässä kohtaa minä vain hymyilen ja sanon että juu kyllä se band on erittäin raskas minullakin.

Mutta niin olen saanut paljon kavereita musiikin kautta, joita ovat siis kuoro, band ja orkesteri. Kyllä siis ihmiset minä Oona Enni-Sofia soitan oboeta bandissa sekä orkesterissa ja voin sanoa että olen ollut paikoitellen aika kujalla, mutta voi kuinka hieno tunne se on kun saat edes yhden sävelen paikallee. Tunnet olevasi jotain suurta ja mahtavaa.

Musiikki ohjelma on täällä siis aika hyvä ja mahtava ja voin sanoa että olen onnekas että saan olla osa sitä. Lokakuun alussa tehtiin koulun kuorojen kanssa matka Detroitin downtowniin ja vieriltiin Motown museossa ja voin sanoa että tuo kokemut oli aivan mahtava. Ehkä yksi hienoimmista yksittäisistä asioista tähän asti. Ja kaikkien hienoita siinä oli siis se että se museo oli siis se the Talo missä kaikki tuo suuri ja hieno musiikki on. Jos joku ei nyt tiedä mikä on Motown niin googlettakaa! Pääsimme siis vierailemaan siellä studiossa missä kaikki nuo huimat laulajat ja muusikot Stevie Wonderista Jackson 5.een. Kyllä olen laulanut samassa tilassa kun kaikki nuo suuret ihmiset ja se oli jotain sanoin kuvailematonta. Oli niin jännittävää päästä tuolle paikalle, koska koulussa(suomessa) ollaan puhuttu siitä enkä koskaan edes osannut kuvitella pääseväni tuhon taloon. Se oli vaan jotain niin mahtavaa.

No tämän kunniaksi järjestettiin koulussa sitten Motown konsertti, jossa jokainen joka vain halusi sai laulaa soolon. No tottakai minä tahdoin ja olin todella innoissani, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun ihmiset kuulivat kuin lauloin. No olin ensin hieman jännittynyt, koska lauloin tottakai englanniksi ja pelkäsin että äännän jotain väärin, mutta olin niin iloinen kun ihmiset tulivat jälkeen päin vaan sanomaan että todella hienosti laulettu ja äännetty. Hihii se oli todella kivaa. :) Ajattelin vaan että nyt annan mennä ja laulan sydämmeni kyllyydestä. No minähän lauloin ja nyt olen niin innoissani, koska aletaan laulamaan joululauluja ja harjoittelemaan konsertti Detroitin sinfonia orkesterin kanssa. En voi ymmärtää että olen todella laulamassa heidän kanssaan, koska se kaikki tuntuu niin epätodelliselta ja hienolta. Jotenkin tuntuu että se tulee olemaan yksi elämäni koho kohdista se vaan tuntuu niin epätodelliselta. Sellaiselta mitä vain villeimmissäni unelmissani ajattelin. Sitä siis odotellessa! Olen muutenkin niin joulu fiiliksissä jo ja on ihan huikeaa ajatella enää yksi kuukausi jouluun, koska koko joulukuu tulee olemaan yhtä juhlaa, koska minä ja Lexi molemmat rakastetaan joulua! Mitä luultavammin tullaan sittenkin viettämään joulu kotona, mikä ei kyllä minua erityisemmin harmita. Mutta ollaan kyllä jossain kohtaa lähdössä jonnekkin reissuun. Samalla kyllä joulun tulo myös hieman pelottaa, koska sitten tiedän että tämä vuosi on jo puolessa välissä. Kaikki on tapahtunut täällä niin kamalan nopeasti ja joskus tuntuu että kaikki kuluu vaan hukkaan ja että en käytä kaikkia päiviä tarpeeksi hyvin. On aivan epä todellista että olen ollut täällä jo kolme kuukautta, koska aika on kulunut hujauksessa.

Mutta joo. Cross Countrya en enää juokse, koska jalassani on yksinkertaisesti joku vamma, kukaan ei vaan tiedä mikä. Ja muuten kyllä juoksisin mutta viikon päästä on koriken try out ja haluan pelata, joten host-vanhemmat sanoivat että ehkä on parempi että en enää juokse ja annan jalkani parantua. Kuulun kuitenkin porukkaan edelleen ja jokaisessa meetissä olen aina mukana ja siksi olen saanut uuden tehtävän joukkueessa. Olen virallinen valokuvaaja ja räpsin kuvia meeteistä. Host-äiti joka toimii myös siis valmentajana oli aluksi ihan kauhuissaan kun sanoin ottaneeni 500 kuvaa yhden päivän aikana, mutta ei se mitään. Voin sanoa että olen äärimmäisen onnellinen että olin mukana cross countryssa, koska rakastuin juoksemiseen ja voin sanoa että tulen aivan varmasti jatkamaan kun palaan takaisin suomeen. :)

Hmm. Mitäs muuta sitten on tapahtunut. Ei kai mitään kummempaa paitsi että huomenna meille saapuu host-perheeni vanha vaihtari Chilestä, joka on ehkä maailman hauskin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Olen siis skypettänyt hänen kanssaan kahdesti ja voin sanoa että se oli aivan hulvatonta. Olen siis aivan onnessani että saan vihdoin tutustua häneen kunnolla aivan oikeasti. Huomista siis odotellessa :)

Samoin Halloween lähestyy tai no ensi lauantaina meillä on kavereitten kanssa halloween juhlat ja kaikke muuta mukavaa. Mutta hei apua! melkein unohdin kertoa ehkä yhdestä hauskimmista päivistä täällä tähän asti.

No...keskiviikkona menin kouluun aivan normaalisti Even-day päivän tapaisesti ja olin lähes varma että tuo päivä tulee olemaan normaali täysin. No ensimmäinen tunti kului aivan normaalisti ja kun seuraavan tunnin aluksi istuduin Seminaari luokkaani en tiennyt vielä mitään. Kuuntelin musiikkia ja pian huomasin kun opettajani teki jonkin sortin voiton tanssia johon kaikki oppilaat ryhtyivät. No kysyin sitten yhdeltä Italialaiselta Alice tytöltä että mistä on kysymys ja hän ilmoitti minulle että koulussa on joku vesiputki rikki ja sen takia he joutuvat sulkemaan koko koulun. En ollut varma ymmärsinkö heti oikein, koska näin ei voisi koskaan tapahtua suomessa. No pian näin Lexin, Winstonin, Allyn ja Jessin huitomassa luokkani ulkopuolella ja totisesti lähdettiin pois koulusta. Se oli vain jotenkin niin hassua. No mentiin sitten isolla porukalla meille (paikalle saapui siis koko meidän kaveri porukka) ja päätettiin tehdä vohveleita ja katsoa kauhu leffa. No minä en ollut niin tuon leffan puolella, koska en pidä kauhu leffoista mutta katsottiin se silti. Oli mukava kiljua yhdessä ja syödä vohveleita, kun normaalisti pitäisi olla koulussa. Noin kello kolme lähdettiin cross country harkkoihin ja sen jälkeen ajettiin suoraan kauppakeskukseen, koska oltiin shoppailemassa halloween asuja. No pyörittiin koko iltapäivä siellä ja päätin pukeutua Alice in Wonderland elokuvan White Queeniksi. Tämän jälkeen mentiin syömään ravintolaan ja oli oikein hauskaa jutella kaikkea mukavaa. No kun ruoat oltiin syöty lähdettiin ostamaan Allylle halloween asua oikeasta halloween kaupasta. Ensiksi harhailtiin vaan pimeitä katuja koska Sam ei osannut käyttää karttaa. Olimme siis eksyneet. No kuitenkin pienen ajan kuluttua saimme itsemme hommattua kauppaan ja saimme Allyllekin jotain päälle pantavaa. Kotiin tultiin klo 9 ja menin heti nukkumaan, koska olin ihan rätti puhki poikki. Mutta tuo päivä oli aivan täydellinen ja ihana! Aina olen haaveillut siitä että opettaja sanoisi että juu menkää kotiin, mutta koskaan ei tuo ole tapahtunut. No nyt kävi näin ja se oli aivan mahtavaa!! : )

Nyt päätän tämän maailman pisimmän raporttini tähän. pahoittelen pitkää tekstiäni, koska olen laiska ja saamaton kirjoittamaan usein. Joten nyt olkaa hyvä ja Vamos ja Moi!

Love Oona Enni-Sofia

P.s yhtä asiaa kaipaan suomesta ja se on alastomuttaa. Kaikki ihmiset jotka tuntevat minut hieman paremmin tietävät kuinka rakastan notkua vähissä vaatteissa tai kokonaan nakupellenä. No täällä tämä ei niin onnistu, tai en ole kehdannut yrittää edes, mutta ehkä jätän sen välistä. Kaipaan sitä kuinka voin juosta ympäri taloa alasti tai puoli alasti ja vain olla. Voin siis vain olla ilman vaatteita omassa huoneessani.

Pps. Pahoittelen että kuvia en saanut ladatuksi mutta tällä Blogger ohjelmalla on joku vamma.

kgbjloujhMOI

http://www.facebook.com/video/video.php?v=2240790893210

Viime lauantaina kaksi minulle rakasta ihmistä Elina ja Markus Ojala saivat toisensa ja minä joka missasin nämä pirskeet päätin olla kuitenkin jollain lailla läsnä ja tein tällaisen mukavan video tervehdyksen. Se on nyt tässä ja jos olette kiinnostuneita voitte ehkä katsoa sen.

Eli onnea Eno ja Ellu! <3

Tänään korsisteltiin iskän kanssa kotia halloween kuntoon ja olin ihan ihmeissäni kaikista valoista ja sitten kun Lexi vielä sanoi että jouluna on valoja sitten potenssiin 20. Joulua siis odotellessa. Elämä rullaa täällä ihan normaalisti, ei mitään uutta eikä ihmeellistä. On aivan outoa että olen ollut jo 10 viikkoa maailmalla. Aika on nimittäin mennyt aivan todella nopeasti. Ensi viikolla on koulussa Home coming, joka hieman minua jännittää. Ne on siis tanssiaiset, mutta siis ei ne tanssit mua jännitä. Mutta siis sinne mennään datein kanssa joka menee sitten yhdessä ison porukan kanssa. Tunnen kuitenkin porukastani vain ehkä 3 ihmistä, eli vähän jännää. Mutta minä selviän siitä! Koska olen Oona!

Tämä oli nyt tällainen todella huono teksti ja nopea aivan. Siksi lupaankin tehdä aivan todella hienon suuren romaanin ensi viikolla, kun home coming ja koko viikko on ohi. :)

Olen löytänyt myös vaihtarikotiikäväbiisini. Aina jos tulee hieman koti-ikävä niin kuuntelen tämän biisin niin koti-ikävä lähtee pois ja tulee parempi olo heti.

http://www.youtube.com/watch?v=BxXyybeg-oY

Olen elossa!

Hei rakkaat ihmiset jälleen kerran taas! En pahoittele pitkää taukoani, koska olen nauttinut olostani täällä enkä ole välittänyt sulkeutua omaan huoneeseeni kirjoittamaan tätä. Päätin nyt kuitenkin tehdä jotain elonmerkkejä että ette ihan nyt huolestu. Ensimmäiseksi haluan ilmoittaa että olen rakastunut. Jazz-musiikkiin. Kyllä, ja suurena tekijänä on ollut isoveljeni, joka siis opiskelee jazz-muusikoksi. Kesälomalla hän piti mulle jazz-oppitunteja, jossa käytiin jazzin historia tarkasti läpi ja sitten se opetti vielä pienolla kaikkea jännittävää. Sitten kaikkein suurin kännekohta oli kun pääsin kesäloman viimeisenä

viikonloppuna Detroitin downtowniin Jazz-festivaaleille! Se oli aivan uskomatonta. Ihmisiä oli tosi paljon ja kaikki oli ihan haltijoissaan musikista. Myös minä, koska se oli mahtavaa! Jännittävää oli myös se että koko paikka oli täynnä tummia-ihmisiä ja sain hiemän hämmentyneitä katseita koska olin vaalein ja oltiin Lexin kanssa nuorimmat varma

an koko paikassa.

Tämä kaikki tapahtui siis kesällä, mutta 6.9.2011 elämäni muuttui, koska minulla alkoi koulu. Ja heti ensimmäisenä haluan sanoa: Olemme todenneet ystäväni Leevi Ossin kanssa, että hyvät suomalaiset koululaiset ÄLKÄÄ VALITTAKO KOULU RUOSTA! Emme sitä ehkä ymmärrä, mutta olemme harvinaisen etuoikeutettuja, että saamme syödä ilmaista, kunnon hyvää kouluruokaa. Tästä voitte siis päätellä että minulla on koulussa nälkä. Miten te ihmiset pärjäisitte koulupäivän joka kestää siis 07.30-17.15 pelkällä voileivällä ja hedelmillä. Tiukkaa tekisi varmaan. Muuten koulu on aika samanlaista kun suomessa, tosin yhden suuren eron sain huomata. Kun päätin lähteä vaihtariksi en ajatellut että viettäisin koulussa suurimman osan ajastani. No toisin kuitenkin kävi. Tämän viimeisen viikon aikana olen joka päivä viettänyt koulussa

vähintään 11 tuntia, koska on ollut kaikenlaista tapahtumaa ja ohjelmaa. Tällä hetkellä siis elämäni on koulu, mutta olen onnellinen että vaikein aineeni on tällä hetkellä valokuvaus. Siitä voi siis päätellä että kouluni ei ole huisin vaikeaa. On mukavaa kun kaverit tuskailee matikan kanssa koulussa, kun minä vaan laulelen kuorossa. Ja tässä voin sitten myöntää Rakas UlinaKuoro Juve minulla on ikävä teitä. Minulla on ikävä sitä että kun Kari sanoo hiljaa ja laulakaa niin me totellaan. Näin ei aina ole kuorossani täällä. On harmi että kuoro on täynnä loistavia laulajia, mutta tunti tuhlataan siihen että vaan puhutaan eikä lauleta, mutta keskustelin tästä asiasta yhden pojan kanssa joka on samassa kuorossa ja se oli samaa mieltä että se on harmillista että ihmiset vaan puhuu, koska hänkin tykkää laulaa. Ja tästä saimme päähämme että harkitsemme lauluyhtyeen perustamista, koska me molemmat rakastetaan acapella-musiikkia.

Kuorossa on myös yksi poika joka on maailman ihmeellisin. En tunne häntä kovin hyvin, mutta silti hän on tunnustanut rakkautensa minua kohtaan jo useaan kertaan sekä joka kerta kun nään hänet koulun käytävällä hän tulee ja halaa minua. Samoin hän esitteli mut kavereilleen näin: Hei tässä on maailman mahtavin tyttö Oona, rakastan häntä. Hän ottaa minut Suomeen mukaan." Naurahdin hieman kuultuaani tämän. Tämä kyseinen poika myös ihmetteli yhden toisen pojan kanssa sitä että miksi tulin Jenkkilään, miksi jätin suomen? Ja sen jälkeen he alkoivat kyselemään multa Suomen Talvisodasta! Miettikkää SUOMEN TALVISODASTA?? Olin ihan hämmentynyt kun ne tiesi siitä.

Ensimmäisen koti-ikävänkin olen jo kokenut. Tämä tapahtui 11.9.2011 ja kaikki varmaan tietää mitä tuona kyseisenä päivänä kymmenen vuotta sitten tapahtui. Olin aluksi ihan hämmentynyt kun koulussa puhuttiin niin paljon asiasta. Host-äiti kaivoi vanhoja lehtiartikkeleita ja keskusteltiin asiasta aika kauankin. Samoin telkkarissa pyöri kaikki mahdolliset dokumentit ja leffat. Tuona iltana (11.9) katsottiin sitten yhtä dokumenttia, jossa ihmiset puhui siitä kuinka he ovat menettäneet rakkaansa ja kuinka paljon he kaipaavatkaan läheisiään. Tuolloin mietin, miksi oikein lähdin tänne? Miksi haluan olla erossa ihmisistä joita rakastan? Siinä sitten itkeä tirautin parit kyyneleet, lähetin äitille ikävä-facebook viestin ja menin nukkumaan. Ja kun aamulla heräsin ja näin että äiti oli vastannut oloni oli jo paljon parempi. On hassua miten mielialat vaihtelee täällä niin hurjasti. Tai siis tarkoitan että koko ajan ollaan hyvällä mielellä, mutta jossain kohtaa iskee vain todellisuudesta se että en näe perhettäni 9 kuukauteen. Tosin kuitenkin tajusin kauhukseni, että olen viettänyt vuodestani jo kohta 1/4. Aika kuluu siis nopeasti.

Ainiin ja olen mukana myös koulun musikaalissa. Tosin mulla ei ole hajuakaan mitä teen, mutta mukana ollaan. Ja sitten...ELINA KUULOJA JA MARKUS OJALA! VOITTE MENNÄ IHAN RAUHASSA NAIMISIIN, KOSKA MINÄ SAIN HÄÄ KEIKAN TÄÄLTÄ! Kyllä, huomenna 24.9. menen laulamaan yhden vanhan vaihtarin häihin ja kaikkein jännittävintä on että laulan suomeksi, koska tämä tyttö on ollut Suomessa vaihtarina. Kävin harjoittelemassa siis laulua (Johanna Kurkela - Rakkauslaulu) tämän tytön äidin kotona, joka on myös samalla paikallinen YFU-johtaja ja arvatkaa minne pääsin.. SAUNAAN!! Oli aivan ihanaa päästä noin 2 kuukauden tauon jälkeen ottamaan kunnon löylyt. Tosin saunassa koin jännittävän elämyksen, kun näin seinässä VARO! kyltin, jossa luki kaikki mahdolliset varoitukset saunaan liittyen. Otan siitä kuvan joku kerta.

Elämäni täällä menee siis oikein loistavasti: cross countrya juostan ja musiikkia harrastaen. Ja nyt haluan ilmoittaa ja kysyä. Kuinka moni teistä on laihtunut Jenkeissä olessanne...

MINÄÄ!! hehee, kyllä! Olen aika iloinen, kun äiti ja iskä (host) molemmat totesivat tämän! Mutta niin nautin todella paljon olostani täällä ja olen kokenut kaikkea kivaa, ja kieli alkaa tuntua päivä päivältä helpommalta. Itseasiassa olen nähnyt jo ensimmäisen Enkku-unenkin ja se oli erittäin hassua! Rakastan isäntäperhettäni ja itse asiassa sanoinkin heille, kun eräs saksalainen tyttö vaihtoi isäntäperhettä, että jos joku sanoisi mulle että mun pitää vaihtaa isäntä perhettä niin olisin hyvin surullinen. Ja tämän kuullessaan isäni oli otettu ja sanoi että ei Suomalaiset olekkaan niin kauheita. Olen siis isäntä perheeni toinen suomalainen vaihtari ja ensimmäisestä heille jäi vähän hankalat kokemukset, joten minä olen nyt muuttanut ne.

Mutta nyt menen nukkumaan, koska huomenna on Cross Country-meet jossa en kyllä ikävä kyllä juokse, koska äitini ei anna sillä jalassani on vamma ja se sattuu. Joudun siis vain katselemaan. Mutta heipsun vaan moi! Pitäkää huoli itsestänne ja Suomi edelleen maailman parhaana maana!

Rakkaudella

Oona Enni-Sofia

PS. OLEN ERITTÄIN KATEELLINEN ETTÄ NÄITTE VICTORIAN JA DANIELIN!!

PPS. TÄSSÄ KUVIA!

Andover High Scool-vaihtarit.

Oonalla on asiaa.

Tiedättekö sen tunteen kun joka paikkaan sattuu ja ei vaan enää jaksa. Sen tunteet kun olet juossut yhden mailin ja tuntuu jo että teet kuolemaa. Sen tunteet kun pitäisi vielä juosta kaksi mailia lisää ja lämpö asteita on yli 35 celcius astetta. Sen tunteen kun asthma piippu ei auta ja tuntuu vaan että et saa henkeä.

Viime perjantaina sain kokea tämän ihanan tunteen, kun oli ensimmäinen kunnon Cross Country-meet. Koko viikko oli ollut mukavan lämmin, mutta perjantaina oli kuuma todella kuuma. Koko race oli täyttä tuskaa ja monet ihmiset keskeytti, jopa siskoni Lexi joka on yksi Michiganin parhaimmista high school- juoksijoista. Itseasiassa yksi tyttö menetti tajuntansa ylitettyään maaliviivan ja siitä hänen matkansa jatkui suoraan

sairaalaan. Tuolloin kukaan ei juossut hyvin. Ei kertakaikkiaan kukaan. Ensimmäinen maili meni siinä, mutta kun matka jatkui olo vaan heikkeni. Tunsin kuinka aamupalaksi syödyt mustikka pannukakut (outoa.) kiersivät vatsassa ja ajattelin että kohta oksennan. (en olisi kyllä ollut ainut. Kyllä ihmiset oksensivat kun juoksivat)

Ajattelin vain koko ajan että tuon puun jälkeen kävelen, eikun vasta tuon seuraavan. Viimeinen maili oli täyttä tuskaa. Tuntui että asthma piippu ei auttanut yhtään ja olin jo luovuttamassa, kun unelmieni mies

(jonka jo aiemmin mainitsin) huusi minulle että jatka juoksemista. Tottakai sitten jatkoin, enkai siinä kohtaa luovuta.Jatkoin huulta purren melkein itkien. Kuitenkin tein sen! En kävellyt kertaakaan vaan juoksin koko matkan ja kun ylitin maaliviivan kaaduin maahan melkein itkien. Itkien pelkästä turhautumisesta siitä kuinka huono aika oli tullut juostua, mutta kuitenkin ylpeydestä että tein sen. Päivän mittaa kuitenkin oloni parani kun kuulin muiden ihmisten aikoja. En siis ollutkaan niin huono kun kuvittelin, sillä jopa hyvätkin juoksijat epäonnistuivat tuona päivänä.

Seuraavana päivänä (lauantaina) kerättiin Cross Country joukkueen kanssa rahaa Car Washin avulla. Mentiin siis paikalliselle huoltoasemalle pesemään autoja. Oltiin tehty hienot kyltit mitkä toimivat meidän mainoksina: Don't run away from our car wash...We can catch you. Osa ihmisistä pesi autoja ja osa juoksi tien vieressä pidellen kylttiä. En ole yleensä suurin suosia talkoo työlle, mutta voin sanoa että tämä oli hauskaa. Oli

mukavaa viettää koko päivä kavereiden kanssa ulkona, jonka seurauksena sain elämäni ensimmäiset vaatejunttirajat. Kyllä minulla on shortsi ja t-paita rajat. :D Lexi totesi illalla kotiin tullessamme, että Oona vitsi sä olet ruskea..Tai siis siihen verrattuna että oot muuten aiva valkonen. Tienattiin myös yhteensä 1600 dollaria. Se on aika paljon rahaa se, kun miettii että tämä kaikki tuli pelkästään autoja pesemällä.

Tässä hieman materiaalia...

Siinä oli sitten se kesä, koska tänään alkoi koulu. Kyllä tänään 6.9.2011 oli elämäni ensimmäinen jenkki koulupäivä, joka oli erittäin jännittävä. Heräsin klo 07.00 ja lähdettiin Lexin kanssa heti naapuriin Savannahn luo, jossa kaikki laittauduttiin yhdessä. Itse asiassa tällä hetkellä en vielä tuntenut suurta jännitystä, mutta kun astuin autoon sekosin. Voin sanoa että minua jännitti koulun alku enemmän, kuin se kun ensikertaa tapasin host-perheeni. En kuitenkaan ollut yhtään hermostunut vaan se oli sellainen "pikku Oona jouluna-jännitys." Kuitenkin kun astuin koulun käytävälle en voinut muutakuin hymyillä. Se oli jotain niin jännittävää. Ja nyt on pakko sanoa olin hetken aivan kuin amerikkalaisessa teini-leffassa. Käytävä pursusi oppilaita ja seiniä peitti pitkä rivistö lokeroita. Se oli jotain niin jännittävää ja olin aivan onnenni kukkuloilla.

Ensimmäisenä päivänä käytiin kaikki tunnit läpi, mutta vain lyhennetyssä versiossa. Elikkäs ensimmäinen tunti oli U.S History ja jännitin sitä että minne pitää mennä istumaan ja mitä tehdä, mutta kun astuin luokkaan huomasin siellä tytön jonka tunnistin suomalaiseksi vaihto-oppilaaksi. Menin istumaan hänen viereensä ja esittelin itseni. Oli hassua puhua hänelle enkkua, kun tiesin että hän ymmärtäisi myös suomea, mutta ei me ei puhuttu sanaakaan suomea ei yhtään. Opettaja vaikutti todella mukavalta ja odotan innolla että aletaan kunnolla opisekelemaan, koska rakastan historiaa.

Tämän tunnin jälkeen suuntasin lokerolleni, koska mukana oli kaikki normaalit koulutavarat, oboe sekä cross country kamat. Kuitenkin koin lokeron avaamisen kovin vaikeaksi ja haasteelliseksi, mutta onneksi Lexi käveli sattumalta ohi ja avasi sen minulle. (kuinka avuton voin olla? :) ) Tunsin sillä hetkellä itseni niin jenkiksi, minulla on myös lokero.. kuinka jännää :)

Seuraava tunti oli Yhteiskuntaoppi-bisnes variaatio, jonka opettaja oli todella lihava lyhyt nainen, joka kuitenkin vaikutti todella hauskalta. Ryhmä oli todella pieni, mutta todella kova ääninen. Ihmiset esitti omia näkemyksiään siitä että miksi Jenkkien pitää auttaa köyhempiä maita, miksei vaikki Kiina voi auttaa? Naurahdin vähän niille oppilaille, mutta ne kaikki vaikutti kuitenkin todella mukavilta. Ja yksi poika kyseli suomesta ja se halus välttämättä näyttää mulle viime vuoden suomi-vaihtarin. Tosin hän ei muistanut kyseisen vaihtarin nimeä, mutta sanoi etsivänsä nimen jostain. Selvä.

Sitten suuntasin katseeni kohti Taide-luokkaa, jossa minulla oli alkamassa koru-kurssi, missä siis tehdään koruja. Oli hassua huomata että mihin luokkaan ikinä meninkään niin siellä oli joku tuttu. En siis ollut tälläkään kurssilla yksin. Kuitenkin tutustuin kolmeen tyttöön, joista yhden totesin olevan maailman tyhmin ihminen. Siis niinkuin tyhmä. Ensimmäinen kysymys häneltä oli että onko meillä Suomessa puhelimia. Sitten hän kysyi että miksi oon tullut jenkkeihin ja kun kerroin olevani vaihtari tyttö kysyi: Mikä vika sun Suomalaisessa koulussa oli, että sun piti tänne asti lähteä? Selitin hänelle että oon hakemassa kokemuksia ja ei mun koulussa ole suomessa mitään vikaa. Sitten tyttö kysyi että asunko yksin täällä ja mihin Collegeen ajattelin lukion jälkeen. Onneksi tällöin kello soi ja tunti loppui, koska en tiedä paljonko niitä tyhmiä kysymyksiä olisi riittänyt. :)

Sitten oli eniten odottamani lounas ja nyt pitää todeta kauhukseni, että miten tulen selviämään koko vuoden ilman kunnon kouluruokaa. Olin kuolla nälkään, kun olen tottunut Henkilöstöruokalan ihanaan ruokaan, mutta ei lounaaksi syöin pähkinävoihilloleivän, joka ei ole suurinta herkkuani. Ja voin sanoa että alan tekemään herkkuleipiä kouluun, joka on näille ihan uutta. Miksi kukaan pistää kasviksia leivän päälle? No minä ja koko Suomi. Mutta siinä ruokalassa istuskelin uusien ystävieni kanssa jutellen kaikesta ja sen jälkeen suuntasin Allien kanssa Enkun luokkaan.

Niin siis seuraavaksi oli Englannin kirjoitus kurssi ja tätä kurssia pelkään eniten. Koska kurssilla pitää lukea ja kirjoittaa paljon, mutta otan sen hyvänä harjotuksena ja siellä oli myös tyttö joka on asunut Italiassa joten en ole ainoa joka on ulkona. Menin sitten sanomaan tunnin lopuksi opettajalle että olen vaihtari ja en ole tehnyt mitään kesä kotitehtäviä ja siihen opettaja totesi. Tuossa on kirja kokeile lukea sitä. (tämä kaikki tapahtui kuitenkin hyvässä hengessä) Nyt siis alan lukea jotain ihmeellistä kirjaa josta ymmärrän toivottavasti jotain.

Seuraavaksi oli Marchin Band, joka on jo vanha tuttu ja tässä välissä kerron pikaisesti ekasta jalkapallo pelistäni. Se oli todella hauskaa, mutta voin sanoa että olin samalla myös todella todella ulkona. Mulla ei ollut hajuakaan milloin mun pitää liikkua ja minne pitää mennä, mutta korvasin sen kaiken vaan hymyilemällä leveästi valkoinen Andover lippis päässäni. Se oli todella hauskaa vaikka meidän koulu hävisikin sen pelin, mutta olin silti ihan innoissani. Ja samaan aikaan opettajani yritti selittää mulle jalkapallon sääntöjä joista en ymmärtänyt mitään.

Se siitä sitten...

Seuraava ja toka vika tunti oli se mitä olin odottanut eniten. KUORO. Astuin luokkaan ja totesin että tämä on mun paikka. Oppilaat olivat aivan ihania ja hulluja. Kaikki kyseli kaikkea ja yksi poika huusi muille oppilaille että tässä on Oona ja se on vaihtari ja se on laulanut kuorossa 8 vuotta ja sitten se teki sellasen ihme liikkeen :D se oli jännittävää. Kaikki jutteli mulle todella paljon ja yks poika huusi kesken kaiken, että miksi sä lähdit pois Suomesta, kun se on niin kaunis maa. Jenkit ei selvästikkään ymmärrä vaihtareita. Ei se kuitenkaan mitään, koska mulla oli hauskaa ja olin aivan täpinöissäni kun opettaja kertoi kaikista tulevista konserteista ja ehkä mahdollisesta kuoro matkasta, joka on arvatkaa ehkä minne NEW YORK CITY! !! Aivan mahtavaa jos sinne päädyttäisiin. Apua Apua! :D Nyt odotan todella paljon torstaista, jolloin mulla on ekat kunnolliset kuoro treenit.

Viimeinen tunti oli valokuvausta, jossa tutustuttiin ryhmään eikä itseasiassa tehty mitään muuta. Olen aina tykännyt ottaa paljon valokuvia ja nyt kuitenkin toivon että joku vähän neuvoisi minua että miten sen kameran kanssa kuuluu heilua. Odotan siis tätä kurssia myös todella paljon. On muutenkin aivan innoissani mun kursseista, koska suurin osa niistä on hauskoja kursseja eli ehkä selviän tästä vuodesta.

Koulupäivä ei kuitenkaan päättynyt tähän. Vaan vaihdoin Cross country vaatteet päälle ja alotettiin harkat. Ja voin sanoa että olin aikas kuollut, juoksin 5,5 mailia joka on noin 8.5 km ja juokseminen ei ole koskaan ennen tuntunut niin kamalalta. Olin kuolla nälkään ja olin väsynyt, mutta kaikki johtui sittä ehkä vaan että ensimmäinen koulupäivä oli juuri päättynyt ja olin siitä selvinnyt ihan kunnialla. Koulupäivät ovat siis todella pitkiä täällä ja sitten kun vielä kun iltasin on koululla jalkapallo pelejä, missä pitää olla soittamassa eli tulen viettämään suurimman osan vuodestani koulussa täällä. Mutta kaikki vaikuttaa silti mahtavalta. Aivan kuin elokuvissa.

Nyt kiitän ja kuittaan ja menen nukkumaan, koska huomenna koulu alkaa klo 07.25 ja en tiedä miten tulen sen kohtaamaan, koska eihän koulun kuuluu siihen aikaan alkaa. Mutta ehkä selviän huomisestakin, kun tähän astikin olen selvinnyt.

Heipsun ja moi!

Love Oona

4 viikkoa takana, hip hei!

Rakkaat ystävät älkää koskaan luvatko ottaa paljon valokuvia mistään, koska silloin te ette ainakaan ota yhtäkään kuvaa... mistäkään. Näin on käynyt minulle. Kun lähdin ala-Suikkilasta ajattelin että pyörin koko vuoden kamera kädessä. No kuvia on otettu huikeat 40 ja kaikki nämä ovat olleet yhdeltä päivältä. Pitäisikö ehkä ryhdistäytyä? Kenties kuka tietää. Mutta en halua olla mikäkin turisti tuolla pitkin toreja vaan haluan itse kokea kaiken jännän ja siinä sitten unohtaa kokonaan ottaa kuvia. Mutta nyt elämääni täällä...

Elikkäs siis viime viikolla oltiin Cross Country-leirillä, jossa oli ihan todella hauksaa! Yhden asian tiimoilta koin kuitenkin kamalan suuren kulttuurishokin. Kun Suomessa lähdet leirille se tarkoittaa sitä että tulet syömään 24/7 hyvää ruokaa ja nukkumaan mukavissa sängyissä. Leirikeskus on siisti ja vessoissa on vessapaperia. Sisälläkin voi ehkä kävellä ilman kenkiä ja sänkyyn voi kaatua ilman että pelkää sen romahtavan allaan.

Jenkkilässä kaikki on toisin. Viime maanantai iltana Lexi tuli sanomaan minulle että nyt lähdetään Oona kauppaan ostamaan ruokaa. Siinä sitten ihmettelin että miksi koska leirillähän on aina ihan parasta ruokaa. Lexi naurahti ja sanoi että odota vaan. Niimpä ostettiin koko lähikauppa melkein tyhjäksi. Kotiin tultuani ja pakatessani laukkuani luin lapusta että tarvitsen lakanat. Selvä mainiota paikan päällä on varmasti sitten peitot.

Aamulla lähdettiin ajamaan kohti leirikeskusta ja suuren Jenkki tunteen koin kun näin bussin, joka kääntyi koulumme pihaan.

Keltainen koulu bussi ymmärrättekö.. Olin aivan onnessani! :D Kuitenkin bussi matka meni nukkuen, koska väsymystä riitti.

Paikalle kun päästiin huomasin kuitenkin jotain kauheaa. Rakennus jossa meidän pitäisi nukkua on KAMALA!! Lattiat likaiset, hämähäkin seittejä seinissä, sängyt romahtamis pisteessä ja kaikkein paras EI PEITTOJA!! Siinä sitten olin onnenni kukkuloilla, kun tajusin että minun pitää nukkua täällä kaksi yötä. Minun joka olen yksi maailman mukavuuden haluisimmista ihmisistä.

Leirillä tehtiin kaikkea kivaa.. tai no pää asiassa juostiin ja juostiin vähän lisää, mutta kuitenkin kivointa ja parasta oli se että tutustuin uusiin ihmisiin. Meidän koulun joukkueet tehtiin yksi iso piiri ja kaikki esitelli itsensä. Piti sanoa oma nimi ja joku erikoinen asia itsestäni. No minä siinä sitten sanoin että en pidä juustosta ja voi herranen aika mikä älämölö siitä syntyi. Niin pienestä asiasta että minä en pidä juustosta. Se oli jännää! Sitten leikittiin leikkiä jonka nimi on

Baby I love you. Se oli oikein mukava leikki ja tunsin itseni niin hauskaksi kun sain kaikki nauramaan :D Viimisenä iltana menin väsyneenä nukkumaan ja ajattelin että ihanaa nyt saan vaan laittaa silmäni kiinni ja olla. Kuitenkin klo 03.30 Lasher koulun ihanat tytöt päättivät tehdä meille pienen yllätyksen. He olivat tehneet jonkun ihame kaasuAxeHyttysmyrkkyviritelmän jonka ne päättivät pistää meidän "Cabiniin" Siinä oli sitten ihana herätä keskellä yötä kun ei saanut henkeä. Ja eikun ulos odottamaan että saadaan edes vähän tuuletettua.

Mutta oli tuolla leirillä kaikkea hyvääkin...löysin unelmieni miehen! :D Hän on täydellinen! Hauska, laulaa, näyttelee, juoksee ja kaiken lisäksi on hyvän näköinen.

Mitäs muuta sitten olenkaan tehnyt.. No en paljon mitään. Joka aamu kun herään lähden treeneihin ja oon niin onnellinen ja ilonen, koska oon kehittynyt ihan tosi paljon juoksiana. Joukkueseemme tuli uusi tyttö ja kun juoksin hänen kanssaan se sanoi että: Voitko hidastaa vähän tahtia, sä olet ihan sairaan nopea.

Tämän kuultaessani olin niin iloinen, koska kukaan ei ole koskaan sanonut mulle niin ja tunsin itseni ihan mestariksi.

Viime lauantaina Travis lähti takaisin Collegeen joten vietiin se takaisin Michigan State:een ja takasin tultaessa pysähdyttiin erääseen urheilukauppaan joka oli aivan kuin taivas. Niin paljon juoksu ja urheilu vaatteita kun vaan voi kuvitella, ainoa miinus oli kuitenkin.. kaikki aivan saman hintaisia kun Suomessa. :( shoppailin silti.

Jo Suomessa kuulin isäntäperheeltäni, että koulu johon tulen menemään ensiviikon tiistaina. On yksi Michiganin parhaimmista musiikkikouluista ja kaikenlainen musa toiminta on suurta. Lukujärjestystäni tehdessäni valitsin siis lähestulkoon kaiken mahdollisen mitä vain musiikkiin liittyen voin valita. Soitan kahdessa orkesterissa ja laulan koulun kuorossa. Samoin otin valokuvaus kurssin, joka vaikuttaa todella mukavalta, liikuntaa ja korujen teko kurssin. Ja sitten tietenkin historiaa ja kirjoittamista. Nämä ovat ainoat akateemiset kurssit mitä minulla on historiaa ja kirjoittamista. Voiko vuoteni koulun suhteen helpommin mennä? :)

No niin mutta takaisin musa toimintaan. Tänään juoksu-harkkojen jälkeen mulla oli tapaaminen koulun kuoron johtajan kanssa, joka halusi kuulla kun laulan ja päättää pistääkö hän mut parempaan kuoroon vai siihen heikompaan. Siinä ekana juteltiin mukavia ja hän kyseli musiikki historiaani ja kaikkea mitä olen puuhaillut. Sitten piti laulaa. Ekana hän halusi kuulla kun laulan ihan vaan asteikkoja ja niin edespäin ja totesi että enhän minä mikään altto ole vaan sopraano... vai niin. Sitten opettaja pyysi minua laulamaan jotain aivan oikeasti ja minuun iski pieni paniikki. En osaa nimittäin yhdenkään enkun kielisen biisin sanoja totaallisesti. Niimpä kysyin reippaasti että voinko laulaa jotain suomeksi ja opettaja innostui heti.. Ja arvatkaa minkä kajautin ilmoille. No tietenkin sen minkä jokainen Puolalanmäen musalukiolainen olisi laulanut.

ON SUURI SUN RANTAS AUTIUS!!!

Opettajani oli aivan onnessaan ja sanoi että minun pitää opettaa hänelle lisää suomalaisia kansan lauluja. Samoin hän sanoi että haluaa minun hakevan koulun musikaaliin, johon on ensi torstaina koe esiintyminen. Ja sinne pitää harjoitella joku Brodway-musikaalin laulu. Jännittävää. No opettaja ilmoitti sitten heti että pääsen siihen parempaan kuoroon laulamaan ja kehui ääntäni paljon. Olin aivan onnessani. Ja sitten kun opettaja alkoi kertoa tapahtumia mitä kuoron kanssa tehdään: erilaisia konsertteja ja paras JOULU KONSERTTI DETROITIN-SINFONIA ORKESTERIN KANSSA!! Onko tämä totta. Yksi aivan mahtavaa päästä laulamaan Detroitin-orkan kanssa ja toiseksi joululauluja.. RAKASTAN JOULUA!! <3<3<3

Tänään oli myös viimeiset Marchin band harakat ennen huomista (ensimmäistä) jalkapallo peliä. Ja voin sanoa.. en ole koskaan ennen ollut niin hukassa kuin olin tänään. Mulla ei ollut hajuakaan minne pitää mennä ja millon pitää soittaa. :) mutta onneksi Mrs. Ambrous, joka on siis orkan johtaja vaan nauroi ja sanoi ymmärtäneensä. Pääasia on vain että on hauskaa ja nauttii. :) Huomista peliä siis odotellessa.

Mutta nyt päätän raporttini tähän, koska menen nukkumaan koska olen ihan todella väsynyt. En kyllä tiedä mistä se johtuu. Olen siis joka päivä todella väsynyt ja otan joskus jopa päivän unia. En tiedä johtuuko se vaan siitä että kaikki on täällä niin uutta ja pitää keskittyä koko ajan siihen mitä ihmiset sanoo mulle ja mitä ympärillä tapahtuu. Mutta kiva on ollut ja on ihan outoa että oon ollut täällä tänään tasan neljä viikkoa!

Ei tunnu kyllä yhtään siltä, koska aika on mennyt niin nopasti! :)

Tossa on muuten Cross Country joukkueemme nettisivut, jossa on kaikenlaista. Käykää toki kurkistamassa. http://www.ahscrosscountry.com/

Mutta nyt heipsun! Peace and LOVE!